MiisaViikko Belgiassa olon jälkeen aloin googlettelemaan ”maitojunalla kotiin ulkomailta” -tekstejä. Mitään järkevää en netistä löytänyt, mikä olisi helpottanut oloani. Paitsi että joku keski-ikäinen nainen oli muuttanut Espanjaan vain todetakseen, ettei se sopinutkaan hänelle, koska oli tottunut Suomessa niin mukavuudenhaluiseksi. No auttoi se ehkä hieman. Mutta eikö oikeasti kukaan ollut koskaan lähtenyt ulkomailta maitojunalla takaisin kotiin?! Mieli oli yhtä sekasortoa täynnä. Siksi haluan kertoa oman tarinani.
Long story short niin siinä sitten kävi. Tasan viikon päästä maahan tulosta makasin keskellä yötä sängyssä peiton alla ja ostin lentoliput takaisin Suomeen. Lopulta tulin ”maitojunalla” kotiin ulkomailta vain kahden viikon jälkeen, vaikka alkuperäisenä suunnitelmana oli olla kohteessa 4,5 kuukautta. Mitä oikein tapahtui?
Lähes koko elämäni muuttui vuoden vaihteessa. Olin irtisanonut työni vuoden loppuun ja puolison kanssa yhteinen vuokra-asunto oli myös irtisanottu vuoden loppuun. Puolisoni lähtisi opiskelemaan vuoden alussa. Minulla ei siis ollut töitä eikä kämppää, mutta suunnitelma seuraavalle puolelle vuodelle oli kyllä hyvinkin selkeä: aioin lähteä Belgiaan ns. vapaaehtoistöihin tammikuun puolesta välistä toukokuun loppuun. Ja niin teinkin. Lauantaina 14.1.2023 Finnairin kone nousi yläilmoihin.
Puhkuin intoa – täältä tullaan!
Pitikin kysyä aamupalalla, että oliko se oikein. Kuulemma oli; hotelleissa ja turistipaikoissa vesi on tosi kallista Brysselissä. Kannattaa olla tarkkana!
Moni sanoi minulle ennen lähtöä, että olet sinä rohkea, kun lähdet. Kiitos, niin olenkin! Olen pyrkinyt elämään elämää nimenomaan rohkeasti: ei voi tietää, ellei koita, sillä vain kokeilemalla selviää. Olin sanonut monelle ennen lähtöä, että suunnitelmanani olisi viettää paikassa koko alkuvuosi kesään saakka, muuuutta katsotaan nyt. Eihän sitä ikinä tiedä, millaista uudessa paikassa tulisi olemaan. Moni sanoikin, että aina sieltä pääsee pois, ja totta kai tiesin sen hyvin itsekin!
Silti koetut tunteet yllättivät.
Ensimmäinen ilta uudessa paikassa oli sanoinkuvailemattoman kamala.
Toinen ilta oli kamala.
Kolmas ilta oli aavistuksen parempi, mutta aika kamala.
Viikko vieri eteenpäin, mutta tunne yksinäisyydestä ei helpottanut yhtään.
Olo oli suoraan sanoen kamala. Itkin joka ilta. En ollut etukäteen osannut kuvitellakaan, miten voimakkaasti yksinäisyyden aalto pyyhkäisisi ylitseni, kun vierellä ei enää ollutkaan sitä maailman tärkeintä ihmistä. Mielessä pyöri koko ajan ajatus, pitäisikö sitä vain lähteä takaisin Suomeen… Mutta samalla mielessä pyöri ajatus, että mitä kaikki ajattelevat, jos nyt tulenkin jo takaisin kotiin?
Mielessä pyöri koko ajan ajatus, pitäisikö sitä vain lähteä takaisin Suomeen… Mutta samalla mielessä pyöri ajatus, että mitä kaikki ajattelevat, jos nyt tulenkin jo takaisin kotiin?
Sunnuntaina tasan viikon päästä tulosta makasin puolen yön aikaan sängyssä peiton alla ja ostin lentolipun takaisin Suomeen. Nyt se päätös oli tehty.
Olo keveni heti.
Seuraava viikko menikin hyvissä mielin ja jopa liian nopeasti!
Haluan kuitenkin näin lopuksi sanoa, että on ihan sallittua tuntea epävarmuutta, pelkoa ja häpeääkin (kaikkien muiden tunteiden ohella) tilanteessa kuin tilanteessa. ”Mitä jos…?” pyöri minunkin mielessäni monta kertaa (oikeasti koko ajan)! Mitä jos sittenkin oloni paranee ja mieli kirkastuu muutaman viikon päästä? Kaduttaako, jos lähden takaisin kotiin ennen aikojani? Emme kuitenkaan omista sitä kuuluisaa kristallipalloa, joten päätökset on tehtävä niillä eväillä, jotka meillä kulloisessakin tilanteessa on. Omien ajatustensa kanssa vain monesti ajattelee olevansa todella yksin – etenkin jos mieli on yhtä sekamelskaa. Mutta muista: et ole yksin!
Ja hei… Ollaan nyt ihan rehellisiä. Ei mitään maitojunaa ole oikeasti edes olemassakaan! Yrittänyttä ei laiteta, ja usein enemmän kaduttaa, jos ei alun perin edes yrittänyt!
– Miisa