MiisaOlen viettänyt tämän vuoden ns. sapattivapaata. Toki olen tehnyt töitäkin (koska elämä), mutta todella paljon vähemmän, mitä kahden edeltäneen vuoden aikana, jolloin oikeastaan voin sanoa vasta astuneeni virallisesti työelämään. Opiskeluiden päätös on ihan todella iso muutos nuoren aikuisen elämässä ja työelämään astuminen aiheuttaa varmasti lähes jokaiselle jonkinasteisen identiteettikriisin. Näin ainakin mulle kävi. Uskon, että kaikella on jokin tarkoitus, ja niin on tällä mun ”sapattivuodellakin”.
kun sopii jotenkin aiheeseen. Tämä kuva on otettu keväällä Lappeenrannassa!
Luonto on todella tärkeä osa omaa elämääni, ja sen kyllä huomaa:
jos siellä ei ole tullut vietettyä tarpeeksi aikaa, alkaa ajatukset sumentua.
Uskallan väittää, että jokainen kriiseilee elämänsä aikana, usein useampaankin otteeseen. Elämässä kun tulee erilaisia vaiheita ja muutoksia. Nykyään puhutaan siitä, miten nuorten vaatimustaso on lisääntynyt työelämää kohtaan. Koko työkulttuurimme on muuttunut valtavasti etenkin 2000-luvulla, ja muuttuu edelleen. Puhutaan myös siitä, onko nuoret nirsoja ja kelpaako niille mikään. Niin… Mikä kelpaa, mikä on riittävää? Ihailen aivan suunnattomasti sellaisia ihmisiä, jotka ottavat työn vain työnä. He lähtevät aamulla töihin ja illan suussa tulevat töistä, mutta mikä tärkeintä, he jättävät työt työpaikalle. He ottavat työn lunkisti (tai ainakin lunkimmin kuin minä itse hah). Tiedän, että tällaisia ihmisiä on olemassa. He niin sanotusti vain käyvät töissä. Ja minä olen ehkä hieman kateellinen heille… Minulle työ merkitsee niin paljon muutakin kuin vain työtä. Se on elämäntapa. Tai ainakin sen pitäisi olla, ja siitä jos jostain ne useimmat kriisinalut syntyykin…
Ihailen aivan suunnattomasti sellaisia ihmisiä, jotka ottavat työn vain työnä. He lähtevät aamulla töihin ja illan suussa tulevat töistä, mutta mikä tärkeintä, he jättävät työt työpaikalle.
Tiedän, etten ole ainut, joka pohtii paljon työelämän vaikutusta omaan arkeen ja etenkin omaan jaksamiseen. Onneksi mielen hyvinvointi on nykypäivänä yhä enenevissä määrin esillä ja työssäjaksamisesta puhutaan paljon. Toivon todella, etteivät ne ole vain tämän aikakauden ”trendejä”, sillä työkulttuurissamme tulee aina olemaan asioita, joita pitäisi kehittää parempaan. Minulle itselleni opiskelijaroolin heivaaminen ja työelämäroolin omaksuminen ei ollut mikään itsestäänselvyys ja aiheutti kyllä pienimuotoisen kriisin, jota edelleen työstän. Tosiaan kuten totesin, tiedän, etten ole ainut, joka pohtii työelämän vaikutusta omaan arkeen ja jaksamiseen: mitä työ meille antaa ja mitä se ottaa?
Me vietetään päivästä ihan tolkuton aika töissä.
Me vietetään päivästä ihan tolkuton aika töissä. Tolkuton on musta juuri sopiva sana kuvaamaan työn määrää, mikä yhteiskunnan mielestä on se normaali määrä. Mutta musta se on ihan liikaa. Ja tiedän, että moni muukin ajattelee niin. En häpeä myöntää sitä ääneen, koska vain ääneen puhuminen edesauttaa muutosten aikaansaamista. En välttämättä haluaisi tehdä ”kokopäivätöitä”, minulle riittäisi vähän vähemmänkin. Siinä muuten sana, jota vihaan yli kaiken: kokopäivätyö. Ja toinen inhokki on tietysti osa-aikatyö. Kuka nekin on keksineet. Kuka sanoi, että kahdeksan tuntia on hyvä aika työskennellä päivässä? No ei ole. Sen on moni tutkimuskin jo tähän päivään mennessä todennut. Mutta työhän on paljon muutakin kuin se aika, jonka siellä vietämme. Se sisältää niin paljon… kaikkea… Pienelle ihmiselle se on joskus liikaa.
Siitä päästäänkin nyt taas siihen, että olen tämän vuoden ottanut vähän etäisyyttä moniin asioihin. En ole ensinnäkään tehnyt tänä vuonna päivääkään oman alani töitä. Tietoisesti ja osittain ehkä myös olosuhteiden pakosta (mikään kun ei ole musta-valkoista…). Lisäksi olen lomaillut paljon enemmän kuin ties koska – tietäen, että olen ollut hyvin etuoikeutettu pystyessäni niin tekemään (perheen tuella ja avulla, kiitos heille!!). Ennen kaikkea olen yrittänyt pohtia, niin kliseistä kuin se onkin, että mitä minä oikeastaan edes haluan, kaikelta. Viimeiset kaksi vuotta työelämään astumisen jälkeen eivät ole olleet mitenkään erityisen ruusuisia, kuten nyt elämä harvoin on. Mutta joku siinä ajaa miettimään, jos jo kahden vuoden jälkeen tuntuu siltä, että on ajautunut siihen kuuluisaan oravanpyörään, jossa elämä pyörii tasan ja ainoastaan työn ympärillä. Ja totta kai kaikkea ihanaa ja mahtavaa on tapahtunut elämässä, paljonkin! Mutta peruspilarit eivät ole olleet kunnossa – ne eivät ole olleet kestäviä. Yritän ajatella, että on rohkeutta, kun siihen uskaltaa kiinnittää huomiota ja sitä uskaltaa kyseenalaistaa – ja että sen uskaltaa sanoa ääneen. Olen puhunut näistäkin asioista paljon eri ihmisten kanssa, enkä ole ollut onneksi koskaan täysin yksin ajatusteni kanssa. Sinäkään et siis ole, vaikka sinusta nyt siltä tuntuisikin. <3 Ja jos olet löytänyt sen kuuluisan tasapainon elämässä, niin ONNEA! Kerrothan salaisuutesi kommenttikentässä, sillä kaipaisin vinkkejä hahaha. XD
Mutta joku siinä ajaa miettimään, jos jo kahden vuoden jälkeen tuntuu siltä, että on ajautunut siihen kuuluisaan oravanpyörään, jossa elämä pyörii tasan ja ainoastaan työn ympärillä.
Elämä kuin luontokaan ei ole aina pelkkää aurinkoa.
Ja ei, tämä ei ole mustavalkokuva!!
Niin… Miten löytää elämään ja omaan arkeen sellainen tasapaino, että voi aidosti olla tyytyväinen ja onnellinen. Puhuin siitä, miten nykynuorten suhtautuminen työelämää kohtaan on muuttunut viime vuosien aikana, enkä koe sitä mitenkään huonona asiana. Sehän vain ravisuttelee työkulttuuria. En halua ajatellakaan niin, että olisi nirsoutta tai tyytymättömyyttä olla antautumasta kaavoihin, jotka eivät tunnu itsestä oikeilta. Olen sellaisessa vaiheessa itse. Pohdin paljon sitä, mitä haluan työelämän minulle antavan ja mitä olen valmis sille antamaan. Omaa terveyttäni en sille aio antaa, en henkistä enkä fyysistä. Mutta työ ei ole minulle kuitenkaan mikään peikko tai pakollinen paha, joka nyt vain pitää suorittaa, jotta voi maksaa laskut. En suostu sellaiseen ajatteluun. Ja jos joku ajattelee niin, se on heidän tapansa ajatella, ja se on yhtä hyvä ajattelutapa. Mutta minulle työ on paljon muutakin, ja tämän sapattivuoden aikana olen todennut, että todella tarvitsen työtä. Itseasiassa me kaikki tarvitsemme – jonkin asteita, omanlaista, omannäköistä. Sitäkin on tutkittu. Työ antaa meille todella paljon. Ennen kaikkea se luo arkeen rutiineja ja merkityksellisyyttä, ja niistähän me ihmiset elämme.
En halua ajatellakaan niin, että olisi nirsoutta tai tyytymättömyyttä olla antautumasta kaavoihin, jotka eivät tunnu itsestä oikeilta. Olen sellaisessa vaiheessa itse. Pohdin paljon sitä, mitä haluan työelämän minulle antavan ja mitä olen valmis sille antamaan.
Tämäkin vuosi lähestyy uhkaavasti loppuaan, ja vaikka joskus päivät ja viikot ovat pitkiä, vuodet ovat lyhyitä. Jälleen olen oppinut paljon, ennen kaikkea itsestäni, ja tiedän taas hieman paremmin, mitä haluan ja mitä tavoittelen. Ennen kaikkea se on rauhaa – rauhaa sisimmässä. Sellaista tunnetta, että voin herätä aamulla levänneenä ja innostuneena uuteen päivään ja mennä illalla levollisena ja onnellisena nukkumaan. Siinäpä vasta tavoite. Onneksi tiedän, että en ole tällä polulla yksin, enkä ole ajatusteni kanssa yksin. Kuten et sinäkään. <3
”Pyrstö pystyyn ja eteenpäin!” sanoi hanhi järvellä! 😀
Joten otetaan siis askel kerrallaan ja pysähdytään tähän hetkeen. Siitä on hyvä lähteä liikkeelle. 🙂
– Miisa
