Lost and found

Muistatteko kirjoittaneenne yläasteelle siirtyessänne kirjettä, mihin rustattiin terveisiä tulevalle minälle, ja se kirje saatiin opolta yhdeksännen luokan lopussa? Mä muistan kirjoittaneeni sellaisen kirjeen ja vaikka olen sen jo hävittänyt, muistan 100-varmasti, minkä yhden asian ainakin kirjoitin sinne: hevoset. Olin silloin nuorena 13-vuotiaana aivan varma, että hevoset säilyy aina osana mun elämää. Olin nimittäin ollut pienestä tytöstä saakka hevosrakas, tai siis heppahullu. Kävin peruskouluikäisenä säännöllisesti ratsastamassa, leireilemässä ja katsomassa erilaisia kisoja, ja mulla oli myös liki aina hoitoponi. Elin täyttä hevostytön elämää!

Jos olet selaillut etusivua, olet saattanut lukea, että olen valmistunut hevostenhoitajaksi. Se oli pikku-Miisan haave ja onnekseni sain sen toteuttaa! Kävin Ypäjällä kaksoistutkinnon, mutta valmistumisen jälkeen en ole oikeastaan tehnyt päivääkään alan töitä. Valmistumisen jälkeen hevosharrastus alkoi nimittäin hiipua nopeasti, sillä kuvioon astui uudet opinnot – ne ”oikeat opinnot”, joista saisi ”oikeita kunnon töitä”. AMK-opintojen aikana todellisuus oli sellainen, ettei ollut oikein rahaa eikä kunnolla aikaakaan harrastaa hevosia. Toki jokin kosketus hevosiin on aina säilynyt, mutta jos istuu kerran vuodessa satulassa, ei oikein voi sanoa harrastavansa ratsastusta… Niin, mikä on ylipäänsä harrastusten merkitys aikuisiällä? Musta tuntuu, että aikuisiällä harrastusten merkitystä alkaa vähätellä. Ainakin itse myönnän tehneeni niin.

Mikä on harrastusten merkitys aikuisiällä?

Törmäsin vasta Instagramissa tekstiin, missä todettiin näin:
”It’s so funny how so much of ”finding yourself” in adulthood is simply getting back to who you were and what you loved as a child.”
TOTTA !

Miksi aikuisiällä harrastukset jäävät vähemmälle? Onhan meillä ”aikuisen elämä” totta kai, mutta silti ainakin itse tunnustan joka ikinen vuosi pohtineeni, että miksi olen jättänyt elämästäni pois vanhan rakkaan harrastukseni. Olen kaivannut hevosten pariin aina sen jälkeen, kun lopetin säännöllisen harrastamisen, ja on se aika kliseistä tai ei, niin siitä asti on tuntunut, että jotain puuttuisi omasta elämästä. Olen vahvasti sitä mieltä, että monilla ne lapsuudessa tärkeät asiat ovat tärkeitä myös aikuisiällä. Ainakin itselleni on!! Toki elämässä on säilynyt sellaisiakin asioita, joista nautin lapsena ja joista nautin edelleen, mutta en koe niitä välttämättä harrastuksiksi sanan varsinaisessa muodossa.

Lapsena koko identiteetti rakentuu monesti sen yhden rakkaan harrastuksen ympärille. Mäkin olin heppatyttö. Onhan se iso asia, kun jokin, silloin joskus jopa elämää suuremmalta tuntuva, asia jää pois omasta elämästä. Ei kai turhaan olla keksitty kaikkia identiteettikriisejä. ”Ennen olin 30-v, nyt olen 50-v.” ”Ennen olin avioliitossa, nyt olen eronnut.” ”Ennen olin työssäkäyvä, nyt olen eläkeläinen.” ”Ennen olin heppatyttö, nyt olen…” Niin, mitä minä nyt olen? Luulenpa, että joka ikinen identiteettikriisi liittyy jotenkin aikaan: Tulee jokin muutos pois vanhasta tutusta ja ehkä turvallisestakin. On ollut joku identiteetti, mistä pitääkin yhtäkkiä luopua.

Nopealla laskukaavalla siitä on 8 vuotta, kun hevosharrastus jäi pois omasta elämästäni. Olen sitä pienesti yrittänyt pitää hengissä – sen verran, että varastosta löytyy vielä kypärä, ratsastuskengät ja turvaliivi, jotka kaivan esiin ehkä kerran-pari vuodessa. Nyt voin kuitenkin ilokseni todeta, että olen päässyt (hieman) takaisin tämän rakkaan harrastuksen pariin. Sanon tämän melko varovasti ääneen, sillä on vaikea vielä kuvitella, että onko nyt se hetki, jolloin harrastus jää elämään, vai haihtuuko se pois. Joka tapauksessa tuntuu, että iso osa minua on taas löytynyt.

Yllä oleva kuva on jo 6 vuoden takaa, mutta edelleen tänäkin päivänä hymy on yhtä leveä hevosten parissa!! Jos jokin asia tekee meidät onnelliseksi ja aidosti iloiseksi, eikö sitä olisi syytä tehdä lisää?!? Mä ainakin voin myöntää, että elämässä ei ole ikinä liikaa iloa – siis iloa kohti !! :))

– Miisa